Joitakin vuosia sitten julkaisimme muutaman kollegan kanssa suomenkielisen kirjoituksen jokivesien kunnostuksesta Vesistökunnostusverkoston sivustolla, minkä jälkeen kirjoitimme aiheeseen liittyvän, laajemman englanninkielisen artikkelin. Englanninkielinen artikkeli on luettavissa ja ladattavissa tästä linkistä. Seuraavassa kirjoituksessa vedän lyhyesti yhteen noiden kahden artikkelin ajatuksia koskemaan yleisellä tasolla sekä joki- että järvivesiä.
Vesistöjen kunnostus on yleensä kohdistunut suoraan elottoman, eli fysikaalisen tai kemiallisen, luonnon palauttamiseen mahdollisimman lähelle oletettua alkuperäistä tilaa. Tämä lähestymistapa toimii erityisesti tapauksissa, joissa vesistön alkuperäinen tila ennen ihmistoiminnasta aiheutunutta häiriötä tunnetaan tai jos samalla alueella on vastaavia vesistöjä vertailua varten. Fysikaaliset tai kemialliset ympäristöolosuhteet voidaan näissä tapauksissa saada kunnostamalla vastaamaan lähes sellaisia luontaisia olosuhteita, jotka vallitsivat kohteessa ennen ihmistoiminnasta aiheutunutta häiriötä. Tässä yhteydessä seuraava olettamus on tietenkin myös se, että eliöt palaavat kunnostetulle paikalle heti, kun fysikaaliset ja kemialliset ympäristöolosuhteet on palautettu mahdollisimman lähelle oletettua alkuperäistä tilaa. Aiheesta esimerkiksi Suomessa ja Saksassa ilmestyneet tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että monien eliölajien palaaminen kunnostetulle kohteelle vie vähintäänkin hyvin pitkän aikaa. Pahimmissa tapauksissa eliölajistossa ei ole seurannan aikana havaittu tapahtuneen haluttuja muutoksia. Täten luontainen lajistollinen monimuotoisuus, mukaan lukien eliölajien määrä, runsaus ja luonnontilaista vastaava koostumus, ei välttämättä koskaan palaudu kunnostetulle kohteelle. Tämä voi johtua esimerkiksi historiallisista tai maankäytöllisistä syistä, joista mainitsen esimerkkejä alla.
Viime aikoina vesistökunnostustutkimusten yhteydessä on alettu tarkastelemaan myös kunnostetun kohteen ulkopuolisia alueellisia tekijöitä. Alueelliset tekijät eivät siten suoraan liity tietyn joen koskijakson tai tietyn järven paikallisen elottoman ympäristön piirteisiin tai niiden kunnostamiseen, mutta ne ovat edellytyksenä luonnon monimuotoisuuden palautumisen kannalta. Esimerkiksi Saksassa tehdyissä jokikala- ja pohjaeläintutkimuksissa havaittiin, että kunnostuksessa käytetyillä tekniikoilla ja -tavoilla oli vähäisempi merkitys luonnon monimuotoisuuden palautumisen kannalta verrattuna alueellisiin tekijöihin. Alueellisista tekijöistä tässä saksalaisessa tutkimuksessa tarkasteltiin 1) eliöiden esiintymistä ja runsautta kunnostuskohdetta ympäröivällä laajemmalla alueella, 2) ympäröivän alueen lajistollista koostumusta, sekä 3) kunnostuspaikan etäisyyttä lähimmille luonnontilaisille kohteille, joista eliöt oletettavasti kykenisivät helpoimmin levittäytymään kunnostetuille kohteille. Alueelliset tekijät olivat siis merkityksellisiä, mikä korostaa niiden huomioimista kunnostusten suunnittelussa maisema- tai jokiverkostotasolla.
Vesistökunnostusten yhteydessä tulisi siten yhä enemmän huomioida kunkin kohteen sijainti jokiverkostossa. Erityisen tärkeitä seikkoja tässä yhteydessä ovat etäisyys lähimpiin lähellä luonnontilaa oleviin paikkoihin, fyysiset esteet eliöille saavuttaa kunnostettu kohde, mahdollisimman luonnontilainen rantavyöhyke leviämisreittinä paikkojen välillä sekä yläpuoleisen valuma-alueen ihmistoiminnan laajuus. Fyysisiä, leviämistä vaikeuttavia esteitä ovat esimerkiksi tierummut ja padot. Yläpuoleiselta valuma-alueelta tuleva kuormitus taas käsittää ravinteiden ja sedimentin lähteet, kuten esimerkiksi maatalouden ja metsäojituksen aiheuttaman kuormituksen. Nämä kuormituslähteet tulisi ottaa huomioon kunnostuksen suunnittelun yhteydessä, eli kunnostettavan jokijakson tai järven ei tulisi olla voimakkaan valuma-alueelta tulevan kuormituksen alaisuudessa. Näiden seikkojen lisäksi tulisi huomioida kunnostuksen tavoitteena olevien eliölajien biologiset ominaisuudet, sisältäen eliöiden kyvyn siirtyä läheisimmiltä luonnontilaisilta paikoilta kunnostuskohteelle huomioiden samaan aikaan myös maisemanpiirteet ja leviämisesteet.
Ekologiseen tutkimukseen perustuvassa suunnittelussa voitaisiin ottaa kokonaisvaltainen ’jokiverkostonäkökulma’, jossa samanaikaisesti huomioidaan kunnostuksen merkitys esimerkiksi kalakannoille ja kalastukselle sekä luonnon monimuotoisuuden ylläpitämiselle. Tässä yhteydessä kunnostettavien kohteiden tulisi mahdollisimman hyvin täydentää myös eliöstön leviämismahdollisuuksia, yhdistäen esimerkiksi jokiverkostojen latvaosia ja monesti latvoilla sijaitsevia suojelualueita paremmin toisiinsa. Tämä vaatisi siis kokonaisvaltaista tarkastelua, jonka lopputulemana voitaisiin paremmin hoitaa jokiverkostoja monikäyttöisesti luonnon monimuotoisuutta unohtamatta. Vesistöjen aktiivinen hoito ja luonnonsuojelu eivät siten välttämättä ole keskenään ristiriidassa, mutta edellyttävät jokiverkostotasoista ja -kohtaista suunnittelua.