Minulla on aina ollut kiinnostus monipuoliseen musiikkiin sekä eeppisiin tarinoihin. Mikäpä siten olisi tässä yhteydessä parempi yhdistelmä kuin progemetallibändien teemalevyt. Alla on otos viidestä levystä, joilla on ollut sekä musiikillisesti että tarinallisesti itseeni suuri vaikutus vuosien saatossa. Näitä levyjä ei oikeastaan saa tai voi millään tavoin laittaa paremmuusjärjestykseen, koska ne ovat musiikillisesti hyvin erilaisia ja koska tarinat käsittelevät toisistaan selvästi poikkeavia aiheita. Tästä päästäänkin taas siihen, että monimuotoisuutta on yleensäkin vaikea arvostella, ja varsinkin luovan monimuotoisuuden arvostelu on aina subjektiivista eli yksinkertaisesti meidän kunkin makuasia.
Dream Theater (2016) The Astonishing. Dream Theater on eräs pitkäaikaisimmista progebändisuosikeistani. Olen aina ollut hämmästynyt (vahingossa epämääräinen, löyhä viittaus tämänkin levyn nimeen) siitä, miten monipuolisia levyjä sekä musiikillisesti että sanoituksellisessa mielessä tämä bändi on kyennyt luomaan vuosien saatossa. Tarinallisesti ehkä kunnianhimoisin levy tältä bändiltä on The Astonishing, joka kuvaa tulevaisuuden dystopista sivilisaatiota, jossa musiikki on kielletty. Tarina on saanut vaikutteita myös Game of Thrones- ja Star Wars-maailmoista, kuten tarinan kirjoittanut kitaristi, John Petrucci, on sen maininnut. Mielenkiintoista on se, että tämä dystopinen sivilisaatio on tarinan kirjoittajan mukaan mennyt liian teknologiseksi…. Hmm… tämähän menee taas kovin mielenkiintoiseksi muussakin mielessä. Lukekaa linkistä lisää tarinan hienosta juonesta sekä varatkaa parisen tuntia kuunteluaikaa tälle teokselle. Tätä kirjoittaessa tulikin mieleen, että tämä levy täytyy kuunnella taas tänään itsekin uudelleen kaikessa kokonaisuudessaan.
Pyramaze (2006) Legend of The Bone Carver. Tämän levyn tarina sijoittuu enemmänkin menneeseen fantasiamaailmaan kuin paremmin ymmärtämäämme nykyaikaisempaan tai tulevaisuuden sivilisaatioon. Tarinana on aina eeppinen hyvän ja pahan välinen taistelu, jossa nuori, metsän henkivartijoiden kasvattama päähenkilö nousee taistelemaan pahuuden petoja vastaan. Lopulta tarinan päähenkilö tuhoaa pahuuden pedon, siten palauttaen tasapainon hyvän ja pahan välille. Ei pitäisi nostaa yksittäistä biisiä yli muiden tältä levyltä, mutta Tears of Hate saa kyllä melkein kylmänväreet päälle kaikessa vaikuttavuudessaan.
Queensryche (1988) Operation Mindcrime. Queensryche on pitkän linjan metallibändi, jota muistan kuunnelleeni jossain määrin jo 1980-luvulla. Kuitenkin vasta myöhemmin olen tiedostanut sen, kuinka hienoja monet biisit ovat musiikillisesti ja kuinka oivaltavia tarinoita yksittäisissä biiseissä tai kokonaisissa levyissä on kerrottu. Operation Mindcrime kertoo tarinan narkkarista, joka tulee osin vastoin tahtoaan ajautuneeksi mukaan vallankumoukselliseen ryhmään taistelussa korruptoitunutta yhteiskuntaa vastaan. Tarinan pahis, Tohtori X, manipuloi tarinan päähenkilöä mielenhallintatekniikoilla, yrittäen tehdä päähenkilöstä salamurhaajan. Tarinan kuvitteellinen yhteiskunta on täysin mätä, ja siinä yhteydessä päähenkilöiden valitettava kärsimys saadaan erityisen hyvin esille sekä sanoitusten että soitannan kautta. Omat yksittäiset suosikkibiisini tältä levyltä ovat Spreading the Disease, I Don't Believe in Love ja Eyes of a Stranger, joskin teemalevyiltä yksittäisten biisien nostaminen ylitse muiden ei oikeastaan milloinkaan tee oikeutta koko teokselle.
Shadow Gallery (2005) Room V. Tämä levy on suora jatko-osa saman bändin aiemmin ilmestyneelle Tyranny-nimiselle levylle. Molemmissa tarinan keskiössä on takaa-ajetun ja syyttömän päähenkilön vaiheita vankeudesta pakenemisen jälkeen. Tarinassa on monia suureellisia juonenkäänteitä, mukaan lukien viittauksia laboratoriossa valmistettuun isorokkokantaan, uuteen maailmanjärjestykseen sekä uutta maailmanjärjestystä vastaan taistelevien erikoisjoukkojen toimintaan. Musiikillisesti levy on huikea, ja yksittäisistä biiseistä mielestäni vaikuttavimmat ovat The Andromeda Strain, Vow sekä The Archer of Ben Salem. Lukekaa lyhyt selostus tarinasta yllä olevasta linkistä, laittakaa sen jälkeen kuulokkeet tiukasti korville ja kuunnelkaa koko levy mielellään ainakin kolmeen kertaan. Kaikkia yksityiskohtia ja piilotettuja hienouksia ei koskaan oivalla vain yhdellä kuuntelukerralla.
Devin Townsend Project (2014) Z2. Tämä levy on jatkoa levylle Ziltoid the Omniscient, joka julkaistiin seitsemän vuotta ennen tätä levyä. Humoristisen scifi-tarinan keskiössä on maan ulkopuolinen entiteetti, Ziltoid, joka on hyvin perso tietynlaiselle mustalle kahville. Tässä tarinana on tietty maan ulkopuolisten olentojen invaasio maahan, sisältäen pirullisen juonen planeettamme valloittamiseksi. Tarina sisältää mielenkiintoisia juonenkäänteitä sekä tietenkin jo mainitsemaani kieli-poskessa-esitettyä huumoria. Musiikillisesti Z2 käsittää hienoa soitantaa, äänimaailman ollessa kaikkine suureellisine kaikuineen juuri sitä, mitä melodiselta progemetallilta voisi olettaa. Mukaan on saatu sekä mies- että naislaulajat, mikä tuo hienon lisäulottuvuuden sekä musiikilliseen esitykseen että itse tarinaan. En turmele tätä hienoa esitystä sen enempää, joten kuunnelkaa ja kokekaa tämä levy itse. Saattaa kylläkin kannattaa aloittaa kuuntelemalla ensin aiempi levy, Ziltoid the Omniscient, ennen siirtymistä Z2-levyyn.
Ziltoidin kahviaddiktiosta mieleeni muistui keskustelu, jonka joitakin vuosia sitten kävin edellisen työpaikkani kahvihuoneessa. En tarkkaan enää muista, mistä spontaani ja osin kiivaahkoksikin kehittynyt keskustelu sai alkunsa. Nyt voin tosin tunnustaa, että keskustelu sai ainakin minut hyvin huvittuneelle mielelle, koska erehdyimme kiistelemään puhtaasti juuri niistä makuasioista eli siitä, mitä musiikin osalta ei koskaan pitäisi tehdä. Keskustelu keskittyi muistaakseni erityisesti siihen, mikä on sopiva biisin kesto. Punkmies oli tietenkin sitä mieltä, että biisiä ei jaksa kuunnella loppuun asti, jos se kestää yli kolme minuuttia. Progemies taas oli sitä mieltä, ettei kunnon progebiisin instrumentaali-introkaan ole vielä kolmessa minuutissakaan ohi, vaan lauluosuuksia aletaan vasta aikaisintaan tuolloin virittelemään ja tuomaan biisiin mukaan. Punkmiehen mielestä se ei silloin olisi enää biisi, vaan teos. Progemies oli täysin samaa mieltä, eli yksittäinen progebiisi on samalla usein myös teos. Ja niinhän sen pitääkin olla, koska kukaan ei kerro eeppistä tarinaa tai edes tarinanosaa kolmessa minuutissa. Tästä voidaan siten myös päätellä, että progelevyt ovatkin oikeastaan kokoelma useita teoksia. Punkmies muistanee myös sen, että progemieskin harhautuu ajoittain lyhyiden ja suoraviivaisten hard rock- ja jopa post punk-biisien puolelle, varsinkin ollessaan väsynyt. Vielä kun progemies saisi punkmiehen vastavuoroisesti, mutta toki vapaaehtoisesti, kuuntelemaan edes yhden yllä mainituista teoksista tai siis tarkemmin ottaen teoskokoelmista. Ottakoon tämä nimetön punkmies tämän loppukaneetin kiitoksena mielenkiintoisista keskusteluista vuosien varrelta, sisältäen myös näkökulmia sivilisaation tilasta.