Kivisiä maisemia, sotaromua ja hukka

Puolakkavaara sijaitsee aivan Pudasjärven länsiosassa suhteellisen kaukana Syötteen kansallispuiston alueesta. Vierailin Puolakkavaaralla ja sen lähialueilla muutamia kertoja kevään, kesän ja syksyn aikana tänä vuonna. Alla olevat kuvat ovat lokakuiselta retkeltäni. Omalla alueellaan Puolakkavaara on yksinäinen, korkea maisemankohta, josta avautuu hienot näkymät alaville soille ja metsiin. Pohjoisessa on Iso-Äijönsuon laaja soidensuojelualue ja etelässä on Siuruanjoen vaihtelevia maisemia. Puolakkavaaran juurelle pääsee hyvää metsäautotietä pitkin helposti perille, ja sen laelle johtaa merkitty, joskin jyrkähkö ja loppuosastaan hyvin kivikkoinen polku.

Polun jälkeen alkaa jalkojen toistuva sijoittaminen sopiviin paikkoihin hieman keskimääräistä haasteellisemmassa rakkakivikossa. Puolakkavaaran huipulle kapuaminen kuitenkin kannattaa, koska sieltä avautuvat suhteellisen hienot näkymät varsinkin etelään. Sen lisäksi huipulla on muuta mielenkiintoista nähtävää luonnosta ja historiasta kiinnostuneille retkeilijöille.

Puolakkavaaran huipulla on toisen maailmansodan aikana ollut tähystystorni ja sen jälkeen palohavaintotorni. Tornin perustusten jäänteet sekä jonkin verran muuta romua paikalla on vieläkin jäljellä, ja joku oli näemmä ottanut sitä käyttöön pienimuotoisen tuulensuojan rakentamiseksi nuotiopaikkansa ympärille. Torni on purettu ilmeisesti vuonna 2002. Harmillista. Olisipa se ollut pystyssä vielä nyt vuonna 2022 maisemien katseluani varten.

Ajatukseni harhautuu. Nykysodankäynnissä vastaavia tähystystorneja tuskin tarvittaisiin, koska onhan kaikilla maailman militaariryhmittymillä monipuolisesti käytettäviä drooneja. Drooneilla kattaisi helposti laajemman alueen tarkkailun kuin kiikaroimalla kovalla tuulella mahdollisesti huojuvasta tornista. Huojuvan tornin saisi myös droonilla helposti tuhottua, koska saahan drooneihin monipuolisen tuhovälineistön helposti lennätettäväksi tuhottavan kohteen lähelle. Toisen maailmansodan veteraani varmaankin huokasi kavuttuaan vaaran huipulle useita kertoja päivässä, kun taas viidennen sukupolven sodankäynnin taitaja istuu ajoneuvossa tai tukikohdassa droonia etäältä ohjaten ja kahviaan siemaillen. Käyhän alueen seuranta varmaankin kummalla tavalla tahansa.

Ajatukseni taas palattua itse hetkeen, alan tarkastelemaan vaaran yläosan kasvillisuutta. Karua ja kuivaa kangasta, mäntyvaltaista jäkälikköä ja matalaa varvikkoa. Muutamia hyvinkin vanhoja petäjän runkoja makaa maassa joko kokonaan tai osittain lahonneina. Vaaran laella on hiljaista. Ehkä liiankin hiljaista, lähes kuolemanhiljaista. Käpytikan huuto kuitenkin palauttaa elämän tunteen kohteeseen ja saa minut jatkamaan matkaa. Kiertelen vaaran alueella jonkin aikaa ja alan sen jälkeen hiljalleen siirtymään polun suuntaan edeten kohti autoa.

Metsäautotiellä kohtaan hukan, tarkemmin ottaen heinähukan (Macrothylacia rubi) toukan. Toukka näyttää olevan hieman kohmeessa, enkä yhtään ihmettele. Niin olen minäkin. Kostea ilma ja ilman lämpötila noin +6oC. Pääsen autoon ja laitan lämmityslaitteen lämpimälle. Retkeni Puolakkavaaralle oli elämyksellinen ja onnistunut.