top of page
  • Jani Heino

Pahkakoskelta ylävirtaan...

Updated: Jan 23

Päätin tänään aamulla lähteä hiihtelemään tai tarkemmin ottaen liukulumikenkäilemään Iijoen Pahkakosken alueelle. Lähdin kotoani Iistä klo 6.45 aamulla. Oli pilkkopimeää. Vastaani tuli menomatkalla yhteensä vain kolme autoa. Alueella asustaa siis muitakin aamuvirkkuja tai raivoraittiita tai näiden yhdistelmiä, jotka viitsivät lauantaiaamuna lähteä näin varhain liikkeelle tai ovat virallisesti ajokunnossa. Ajokeli oli liukkauden vuoksi verraten huono, mitä korosti se, että jäätyneen tien päälle oli satanut hieman uutta pakkaslunta.



Taiteilin siis hieman keskimääräistä hankalammassa ajokelissä Pahkakosken voimalaitokselle, ollen perillä noin klo 7.40. Perillä oli muutama aste pakkasta sekä heikonheikko tuulenvire, mikä lupasi mukavaa retkeilyä. Ei muuta kuin liukulumikengät jalkaan, reppu selkään ja menoksi. Oli vielä täysin pimeää, joten päätin valita sähkölinjan etenemiseeni Koutuanojan suuntaan. Eteneminen sähkölinjan reunassa oli suhteellisen helppoa, koska irtolunta ei ollut hirvittävän paljon, vaan oikeastaan juuri sen verran sopivasti, että liukulumikengät olivat oikea valinta. Kuvaamisesta vaan ei pimeyden vuoksi tullut oikein mitään.


Liukulumikenkäilin täysin hiljaisessa ja syvän rauhallisessa maastossa suurimman osan aikaa. Yhdessä vaiheessa kuului kuitenkin kolme haulikon laukausta. Mietin, mahtoiko joku olla jänisjahdissa vai oliko kyseessä vain joku koomikko, joka pelkästään pelleilymielessä aamukanuunassaan jäljitteli jonkinlaista metsästystoimintaa. Alueella ei nimittäin ollut ristinsielua, kun olin sinne saapunut, eikä varhainen aamu pimeyden vuoksi oikein haulikolla laukomiseenkaan turvallisesti soveltunut. Muita ääniä ei sitten kuulunutkaan, ja lopulta saavutin Koutuanojan mielenkiintoisen, Iijoesta kuroutuvan laajan suistomaisen poukaman. Tämä ilmenee hyvin myös yllä olevasta kartasta.


Koukkasin sähkölinjalta metsän puolelle ennen poukamaa. Oli vieläkin hyvinkin hämärää. Tässä yhteydessä tulee jälleen mieleen vinoilla älykaupunkilaisille, jotka luultavasti olisivat pelänneet pimeää ja heidän mielestään mahdollisesti kolkkoakin metsää. Täytyy tunnustaa, että itse karsastan mieluummin pimeitä älykaupunkien 'viidakkoja', jossa joutuu todennäköisemmin hyökkäyksen kohteeksi kuin pimeässä metsässä. Ajatukseni taas palattua itse kohteeseen kirjaimellisesti pudottauduin, mutta en siis kaatunut, joen penkalta jäälle. Tässä kohtaa Koutuanoja siis yhtyy Iijokeen. Hieno paikka. Tänne täytyy tulla kesällä kuvaamaan vesihyönteisiä, ja voihan siinä sivussa napata muutamille tutkimusyhteistyötahoille muutaman kuvan paikallisista vesikasveista. Vielä joutunee odottamaan kuitenkin melkein puoli vuotta, että pääsee toteuttamaan tämän ajatuksen, nimenomaan siis kaukana älykaupunkien viidakoista.


Hiihtelen jonkin matkaa Koutuanojan poukamaa ylävirtaan ja pysähdyn kuvaamaan maastoa hyvin kapeaksi muuttuvassa joen kohdassa. Vieläkin liian vähän valoa. Alueella on liikkunut metsän eläimiä, noita joidenkin mielestä vaarallisia luonnon otuksia. Minusta ne tuovat oleellisen lisän maastoretkille. Harmikseni en luonnon otuksia tähän mennessä ole havainnut, vaan ainoastaan niiden jälkiä näkyy runsaasti siellä täällä. Mieleni tekee jatkaa yhä pitemmälle Koutuanojaa ylävirtaan, mutta sisäinen ääni muistuttaa minua siitä, että tänään pitää vielä mennä myös koiralenkille. Noudatan sisäisen äänen suositusta ja suuntaan takaisin kohti Iijoen pääuomaa.




Hiihdeltyäni jonkin tovin Iijokea pitkin alavirtaan kuulen takaani korpin kutsun. Käännyn katsomaan itään, ja pian korppipari lentääkin yli Iijoen ilmeisesti kommunikoiden keskenään rauhaisan karheasti. Mietin, ovatko nämä kaksi korppia jälleen nämä kuuluisat Hugin ja Munin, jotka olin tavannut jo aiemmin talvella ja oliko niillä kenties asiaa myös minulle. Ajatuksen tullessa takaisin mieleeni jatkan kuitenkin taas autoni suuntaan.



Iijoelta oikaisen metsän puolelle. Vastassani on tiheähkö, ei kovin vanha metsä. Tällä kohdalla on myös näitä kummia painanteita ja kuoppia, joita tässä osassa Iijoen aluetta on havaittavissa hyvinkin paljon. Lienevätkö nämäkin painanteet ja kuopat Kierikin kulttuuriin kuuluneen väestön tekemiä? En tiedä varmasti, enkä myöskään tiedä sitä, edustivatko nämä ihmiset jollain tavalla täysin esi-isällistä ihmisryhmää nykysuomalaisille.



Autolla puhdistan varusteeni enemmästä lumesta ja jäästä. Liukulumikengät olivat ykkösvalintani, joista kolmista tarjollani olleista vaihtoehdosta valitsin Haghusin 160 cm pituiset, suomupohjaiset mallit. Tänään oli kokeilussa myös uusi, Bundeswehrin talvikuviolla varustettu maastoreppu. Reppu itsessään on hyvin kevyt, mutta epäilen hieman sen kestävyyttä pitemmän päälle. Tähän reppuun mahtui kyllä hyvin kaksi järjestelmäkameraa, toinen pitkällä zoom-objektiivilla varustettuna, sekä hämäränäkölaite ja pienet kiikarit. Ehkä jossain määrin liioitellun suuri veitsi tyyppiä ’machete’ kulki myös näppärästi tuossa repun päällä kiinnitettynä. Suuresta veitsestä tulee aina mieleen Crocodile Dundee-elokuva, jossa päähahmo kuittaa erittäin vahvalla australialaisaksentilla uhkaavan oloiselle jengiläiselle New Yorkissa: “That’s not a knife, that's a knife.” Tämän legendaarisen elokuvanpätkän voi katsoa halutessaan tästä linkistä. Tämä loppukaneetti ei ehkä voisi enää vähempää liittyä tämänaamuiseen retkeeni lumisen, pohjoisen joen alueella, mutta suuren veitsen ja kaupunkiviidakon kautta tämän linkin sai näin sopivaksi loppukevennykseksi mukaan.



43 views
bottom of page