• Jani Heino

Mietteitä Martimoaavan suojelualueella

Updated: 1 day ago


Pääasiassa Keminmaan ja Simon alueilla sijaitsee Martimoaapa sekä muita hienoja suoalueita sen yhteydessä. Suojelualueen sisällä sijaitsevat myös Penikoiden geologisesti hyvin mielenkiintoiset ja maisemassa suhteellisesti hyvin korkealla sijaitsevat vaarat. Jostain syystä tämä alue oli jäänyt minulta täysin ilman huomiota, vaikka kyseiselle kohteelle on ajomatkaa kotoani Iistä ajassa mitaten vain noin 1,5 h. Tämä asia tuli korjattua nyt menneenä syksynä, jolloin vierailin muutamissa alueen kohteissa. Huomattavaa oli, että kyseessä oli sekä harrastuksiin että työhön liittyvä toiminta, josta jälkimmäinen liittyy erääseen suosikkiaihepiirini ”järvet ja joet maisemassa”.



Ensimmäisen retkeni tein Martimoaavan suoalueelle. Alueella on hyvin merkityt reitit sekä lähinnä vuosien 2020 ja 2021 aikana uudistetut pitkospuut. Liikkuminen alueella oli ainakin itselleni hyvin vaivatonta, ja matkaa taittui noin 14 km, mukaan lukien vajaan 13 km merkittyä reittiä sekä lisähengailua Martimojärven rannassa ja suon keskellä sijainneissa metsäsaarekkeissa. Metsäsaarekkeessa koputteli käpyään käpytikka ja suon keskellä olleessa lammessa havaitsin ilmeisestikin sen lähistöllä yöpyneen laulujoutsenen.



Laulujoutsen näytti yrittävän kommunikoivan kanssani. Luulin joutsenen olevan vahingoittunut, koska näin myöhään syksyllä, lokakuun puolivälissä, se oli paikalla yksin. Hieman kummaa. Mietin, pitäisikö yrittää mennä lähemmäs katsomaan, onko joutsen kunnossa. Ilmeisesti sisäinen ääni sanoi, että joutsen on kunnossa, jatka vain matkaa. Jatkoin matkaa. Ilokseni huomasin muutaman sadan metrin päästä, että joutsen oli noussut ilmaan ja lensi pois etelän suuntaan. Olettamukseni olikin, että olin vain herättänyt lepäävän joutsenen.


Toisen retkeni alueelle tein sumuisena lokakuun aamuna hieman edellisen retken jälkeen. Tällä kertaa kiipeilin muun muassa Keski-Penikan laelle, koska olisihan siellä näkötorni, josta saattaisi avautua huikeat näkymät etelän suuntaan laajoille suolakeuksille. Valitettavasti hyvin sumuinen aamu, josta saa näkökulmaa alla olevasta kuvasta, esti mahdollisesti huikean näköalakokemukseni. Sitä huolimatta kiipeily kannatti, koska esihistoriasta ja historiasta kiinnostuneena huomasin paikalla olleen, kiinnostavan tietotaulun. Keski-Penikalla onkin tiettävästi ollut muinaista asutusta, joka lienee ollut laajempaakin. Joidenkin kilometrien päässä Keski-Penikasta on kartan mukaan myös jätinkirkko, joka toistaiseksi on vielä näkemättä ja kokematta.




Kolmas retkeni keskittyi Penikoiden etelänpuolisten rinteiden metsien koluamiseen. Hienoja metsiä kartan ja ilmakuvien mukaan. Lähdin liikkeelle suojelualueen parkkipaikalta, jonne menevä soratie on kunnostettu aivan viime vuosina. Huolimatta pakkasaamusta, ilman lämpötilan ollessa noin -6oC, paikalla oli viisi muuta autoa. Lasit niillä tosin jäässä. Mietin, olisiko poluilla ruuhkaa, mutta oletin näiden retkeilijöiden menneen etelään Martimoaavan suuntaan. Itse lähdin kävelemään länteen Penikoiden etelärinteen suuntaisesti. Olettamukseni osoittautui oikeaksi, koska lännessä en kohdannut kuin kolme ’kulkijaa’. Ensimmäinen kulkija oli tutkapantainen jämtlanninpystykorva, jonka aamulenkkiä olin ilmeisesti törkeästi häirinnyt, koska kaveri haukkui minulle kovasti. Tokaisin koiralle, ettei minua tarvitse pelätä, pahoittelen häiriötä, ja jatkoin matkaa. Jämtlanninpystykorva seurasi minua haukkuen ja tarkkaillen hetken, mutta kääntyi sitten pois. Minä etenin polkua pitkin, kohdaten yksinäisen pyy-yksilön sekä poikkeuksellisen harmaasävyisen oravan. Jonkin matkan päässä polulla vastaani tuli tutkapantainen suomenpystykorva, joka ei haukkunut minua, mutta osoitti sen sijaan arkaa kiinnostusta. Metsästä kuului vihellys, ja suomenpystykorva kääntyi jolkottelemaan vihellyksen suuntaan. Minä jatkoin matkaa jo hieman kivikkoisemmaksi muuttuneessa maastossa.



Pysähdyin tauolle kallioiselle ja kivikoiselle korkeammalle maisemankohdalle. Jonkin aikaa paikalla oltuani polkua pitkin oli tulossa samainen suomenpystykorva seuranaan erämies. Jotenkin tämä kaksikko kuului osaksi maisemaa. Lausuin huomenet ja perisuomalaiseen tapaan molemmat hieman jähmettyivät, mutta sitten alkoi arviolta 15 minuutin kiivaahko keskustelu alueesta. Kyseinen erämies mainitsi muistaakseni liikkuneensa alueella vuodesta 1986 alkaen. Itse olin ’löytänyt’ alueen vasta lokakuussa 2022. Merkittävä kokemusero. Lyhyessä keskustelussa sain mielenkiintoista tietoa alueesta. Alueella oli kuulemma ilveksiä, ja karhutkin joskus ahdistelleet poroja. Erämaista tunnelmaa. Erityisesti pystyin samaistumaan erämiehen huoleen siitä, että alueeseen oli ollut kiinnostusta myös kaivostoiminnan näkökulmasta. Taisin todeta keskustelussa, että siinä tulee henkilökohtainen raja vastaan, kun suojelualueita aletaan ottamaan väkipakolla kaivostoimintaan. Jotkut asiat vain saavat lievästi kiivastumaan, joten taisin ilmoittautua myös vapaaehtoiseksi, jos täytyy alkaa puolustamaan tätä suojelualuetta sitä uhkaavasta toiminnasta.


Mainitsin erämiehelle myös sen, että näin suomenpystykorvasi aiemmin tuolla polulla, johon erämies tokaisi, että näitkö myös jämptlanninpystykorvan aiemmin. Erämiehen kaverin koira, joka on kuulemma hyvin kiltti. Itse tokaisin, että minulla on myös pystykorva kotona, tosin kiinanpystykorva. Joskus tuntuu, että onko kaikki vain pelkkää sattumaa vai miten kolme eri pystykorvarotua saadaan samaan spontaaniin keskusteluun mukaan ajankohtaiseksi aiheeksi?


Henkilökohtaisen tilitykseni jälkeen voin todeta, että Martimoaavan soidensuojelualue ja siihen kuuluvat Yli-Penikka, Keski-Penikka ja Ala-Penikka ovat ilman muuta vierailemisen arvoisia. Alueella on erinomainen polkuverkosto ja pääsy alueen laitamille on helppoa hyviä teitä pitkin. Ja lopuksi täytyy myös todeta se, että oikeastaan tämän blogiosion nimi voisi olla ”Mietteitä maisemassa ja mietteitä maisemasta”. Suomen kieli taipuu loppujen lopuksi aika mielenkiintoisesti, ja yhdenkin kirjaimen muutoksella sanan merkitys muuttuu huomattavasti.

57 views